Juhlapuhujana Minna Lindgren, toimittaja, kirjailija
Minulta kysytään usein, miksi olen kiinnostunut vanhuksista. Kyllä, he käyttävät sanaa vanhus, vaikka yhä harvempi keskuudessamme on vanhus samaan aikaan, kun eniten kasvava ikäluokka ovat yli 80-vuotiaat.
En osaa vastata kysymykseen, koska en ole koskaan ymmärtänyt, miksi joku ei olisi kiinnostunut vanhuksista. Vanhuksista kiinnostuminen tarkoittaa, että on kiinnostunut tulevaisuudesta. On yhä todennäköisempää, että meistä jokainen päätyy vanhukseksi, ja tuon jonkin, mikä meillä on edessä, pitäisi herättää kaikissa uteliasta kiinnostusta.
Vanhuudessa on muihin elämänvaiheisiin verrattuna sekin hyvä puoli, että sitä ei voi pilata nostalgialla. Kukaan ei voi kaihoisasti muistella vanhuuttaan, ja siksi markkinoinnin siirappisesti latistava koura ei ole pilannut vanhuutta joksikin, jonka äärellä kyynelehtisimme kaivaten sitä, mitä emme voi saada takaisin.
Nostalgiasta puheen ollen haluan toistaa viisauden, jonka opin eräältä iäkkäältä tuttavalta. Hän oli ollut sotalapsena Tukholman saaristossa, ja muistot sieltä olivat tietenkin pelkästään ihania: aurinko paistoi, kalliot olivat lämpimiä, talot suuria ja kauniita, mansikoita loputtomiin ja ihmiset aina ystävällisiä. Joitain vuosia sitten hän teki veljensä yllyttämänä kauhean virheen, kuten itse sanoi, ja lähti tuolle paratiisisaarelle verestämään muistoja. Pettymys oli valtava. Saarella ei paistanut aurinko, siellä ei ollut edes mansikoita, talot olivat uusia ja rumia, äänekkäät moottoriveneet pörräsivät merellä, ihmisiä oli liikaa – kaikki oli muuttunut. Ja se viisaus, jonka tämä oopperamatkalleni osallistunut nainen sanoi, oli tämä: ”Jos sinulla on oikein hyvä muisto, pidä se muistona. Älä pilaa sitä palaamalla kokemaasi.” Saman on varmasti moni Karjalaan matkustanut joutunut kokemaan.
Korkean iän saavuttaneissa ihmisissä minua ei niinkään kiinnosta muistelu, vaikka historiallista syvyyttä päivän mediamaailmaan kaipaankin. Mutta 100-vuotiaita jututtaessa ei ehkä ole mielenkiintoista panna heidät aina muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Sen sijaan haluaisin kuulla, mitä he tekevät ja ajattelevat juuri nyt, minkälaista on olla satavuotias.
Ehdotinkin aikoinaan Helsingin Sanomille, että haastattelisin sen merkkipäiväsivulle yli 90-vuotiaita ihmisiä, ei niin, että on pakko täyttää kymmenjärjestelmän mukaisesti tasavuosia, vaan jututtaisin 94-vuotiasta, 98-vuotiaista, 102-vuotiasta, ketä tahansa yhdeksänkymmenen ylittänyttä mielenkiintoista ihmistä. Vastaus ehdotukseeni oli tyrmäävä. Helsingin Sanomat ei halunnut tällaisia haastatteluja, koska (suora sitaatti) ”nämä sivut ovat jo nyt niin kalmanhajuisia”. Niin kalmanhajuisia. Ja repliikkihän viittasi siihen, että vanhus on kalmanhajuinen ja merkkipäivätoimitus vastaa myös kuolinilmoituksista – joita luen aina uteliaasti ja jotka ovat tärkein syy siihen, että yhä tilaan kotiini paperisen sanomalehden.
Vanhuus ei ole kalmanhajuista. Se on mahdollisuus vapautua henkisesti tavalla, johon aiempi elämä ei antanut tilaa. Jo Cicero totesi, että kun iän myötä fyysiset toiminnot rajoittuvat, samassa tahdissa henkinen kapasiteetti kasvaa. Krempat kestää, kun on huumoria, sanoi eräskin 98-vuotias tuttuni.
Koska on mahdotonta sanoa ikää, josta vanhuus alkaisi, olen omassa mielessäni määritellyt sen ensinnäkin elämänvaiheeksi, jossa oma kuolema ei ole pelottava ajatus vaan kenties jotain kiehtovaa. Kuten 92-vuotias ystäväni totesi puhuessamme kuolemasta: ”Vielä minulla on edessäni se kaikkein jännittävin asia!”
Toiseksi vanhuuden määritelmään sopii tuo Ciceron ajatus henkisestä vapautumisesta. Sen vaistoaa myös lapsi, sillä jos lapsuus on turvallinen ja onnellinen, on lapsi henkisesti täysin vapaa, ja siksi hänen huomionsa kiinnittyy vanhukseen, joka jo huoneeseen astuessaan täyttää tilan ja tekee jotain, mikä poikkeaa totutusta. Näin minulle kävi lapsena, kun sukuni toinen toistaan vanhemmat ja mielenkiintoisemmat ihmiset ilmestyivät näköpiiriin.
Henkinen vapautuminen yhdistettynä elämänkokemukseen on jotain mittaamattoman arvokasta, ei vain yksilölle itselleen vaan erityisesti ympäröivälle yhteisölle. En kerta kaikkiaan käsitä, miksi suomalainen yhteiskunta ei ole tätä ymmärtänyt. Täällä puhutaan vanhuksista kulueränä, joukkona siirreltäviä sairaita, joiden kääntelyyn hupenevat kaikki yhteiskunnan varat.
Kun ihmiset elävät yhä pitempään, on syntynyt uusi ikäkausi eläkkeelle jäämisen ja vanhuuden väliin. 75-vuotias on aktiivinen kansalainen, josta olisi tavattomasti hyötyä läheisilleen, naapurustolleen ja koko yhteiskunnalle. Tälle aktiiviselle yhteiskunnalliselle hyötyelämälle ei voi laittaa yläikärajaa, koska jokainen vanhenee tavallaan. Muuan suuriin ikäluokkiin kuuluva tuttavani kertoi päättäneensä ikätovereidensa kanssa, että koska he aikoinaan keksivät ja toivat Suomeen nuorisokulttuurin, on heidän nyt keksittävä seniorikulttuuri. Se kuulostaa hyvältä.
Olen iloinen Geroclubista ja jokaisesta yhdistyksestä, joka muuttaa mielikuvan ikäihmisestä hoidettavana kulueränä aktiiviseksi kansalaiseksi. Ylpeänä ja hieman kateellisena seuraan Ympäristöisovanhempien ja Aktivistimummojen tarmokkuutta. He todistavat, että ympäristökriisi ei ole vain nuorten huoli, vaan siitä kantavat vastuuta myös kaikkein vanhimmat sukupolvet, jotka ovat tiukasti kiinni ajan hengessä.
Kuten Geroclubin sivuilla todetaan, vanhuus ei ole sairaus eikä kulttuurinnälkä katoa iän myötä. 80 prosenttia yli 80-vuotiaista ei tarvitse mitään apua päivittäiseen elämäänsä. Pelätty muistisairaus, jolla myydään iltapäivälehtiä lööpistä toiseen, on pienen vähemmistön kohtalo. Kun suomalaiset elävät yhä pitempään, meillä ei ole keskuudessamme ylittämätöntä hoivaongelmaa, vaan yhä enemmän terveitä, aktiivisia senioreita.
Ja he ylläpitävät maan kulttuurielämää. Onko kukaan koskaan miettinyt, miten kävisi Suomen teattereiden, orkestereiden, museoiden, lukupiirien ja tanssitaiteen, jos senioriväki ei jonain päivänä viitsisikään lähteä katsomaan, mitä mielenkiintoista on tänään tarjolla? Koko tämä suurenmoinen tarjonta romahtaisi.
Tästä huolimatta taidelaitokset miettivät päänsä puhki, kuinka ne saisivat uutta yleisöä tapahtumiinsa. Uusi yleisö tarkoittaa nuorta yleisöä, ei niitä iänikuisia harmaapäitä.
Ja kun sitten orkesteri tai teatteri järjestää tempauksen ja tarjoaa totutusta poikkeavaa sisältöä omituisessa ympäristössä ja mainostaa sitä sosiaalisessa mediassa, paikalle saapuu jälleen eläkeläisnainen ystävineen – ja järjestäjä pettyy, kun ei saatu sitä uutta yleisöä. Vihainen kysymykseni kuuluukin: Miksi kenellekään ei kelpaa eläkeläisyleisö? Eikö tämä, jos mikä, ole loukkaavaa?
On päivänselvää, miksi eläkeläiset täyttävät kulttuuririennot. Heillä on aikaa, ja heillä on mahdollisuus täyttää elämänsä merkityksellisellä sisällöllä. Työ ei aina sitä tarjoa, ja vaikka tarjoaisi, työssä käyvät näännyttävät itsensä ympärivuorokautisella etäläsnäololla niin, etteivät jaksa raahautua konserttiin tai teatteriin tai lukea romaania. Mutta virkeä eläkeläinen voi tehdä niin, ja siksikin maltan tuskin odottaa, että olisin vanhus.
Kannustan meitä kaikkia toimimaan sen puolesta, että suomalainen yhteiskunta avaa silmänsä sille, minkälainen voimavara ovat eläkeläiset ja miten hauskaa on olla seniorikansalainen.
